Elämäkerta - Aspire to the Heart

Italialainen elokuvaohjaaja Gianni Amelio syntyi 20. tammikuuta 1945 San Pietro Magisanossa, Catanzaron maakunnassa. 1945 hänen isänsä jätti perheen pian Amelion syntymän jälkeen ja muutti Argentiinaan etsimään isäänsä, josta ei ollut koskaan enää kuullutkaan. Gianni kasvoi äitinsä isoäidin luona, joka huolehti hänen koulutuksestaan. Nuoresta pitäen Amelio oli elokuvafani, suuri elokuvan ystävä, hän oli osaproletaarisen maailman, jolle on ominaista tarve tehdä työtä elantonsa eteen, ja tämä hänen nöyryytensä tulee toistumaan usein hänen elokuvissaan.

Hän kävi ensin Centro Sperimentale -oppilaitoksen ja valmistui sitten filosofian kandidaatiksi Messinan yliopistosta. 1960-luvulla hän työskenteli ensin kameramiehenä ja sitten ohjaaja-assistenttina. Ensimmäiset askeleensa hän otti Vittorio De Setan assistenttina elokuvassa "Un uomo a metà" ja jatkoi tätä toimintaa pitkään. Muita elokuvia, joissa hän oli mukana, ovat Gianni Puccinin elokuvat ("Ballata da un miliardo", "Dove siampua lisää", "Seitsemän Cervin veljestä").

Gianni Amelio alkoi sitten työskennellä itsenäisesti televisiolle, jolle hän omisti suurimman osan urastaan. Hän debytoi kameran takana vuonna 1970 elokuvalla "La fine del gioco", joka tehtiin osana RAI:n kokeellisia ohjelmia: se on nuoren kirjailijan harjoitus, jossa hän löytää kameran, ja elokuvan päähenkilö on sisäoppilaitokseen suljettu lapsi.

Vuonna 1973 hän teki Tommaso Campanellasta kertovan "The City of the Sun" -elokuvan, joka voitti seuraavana vuonna Thononin festivaalin pääpalkinnon. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi "Bertolucci according to cinema" (1976), dokumenttielokuva "Novecenton" tekemisestä.

Sitten tuli epätyypillinen giallo - kuvattu kameralle, ampexille - "Death at Work" (1978), joka voitti Locarnon festivaalin Fipresci-palkinnon. 1978 Amelio teki myös "Special Effects", omaperäisen trillerin, jonka pääosissa ovat iäkäs kauhuelokuvaohjaaja ja nuori elokuvanystävä.

Vuonna 1979 oli vuorossa "Il piccolo Archimede", Aldous Huxleyn samannimisen romaanin tunnelmallinen sovitus, josta Laura Betti sai parhaan naispääosan palkinnon San Sebastianin festivaaleilla.

Vuonna 1983 tuli sitten hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa elokuvateatteriin, josta tuli myös ohjaajan koko uran tärkein: se oli "Colpire al cuore" (Laura Moranten kanssa), elokuva terrorismista. 1980-luvun alkupuolta leimaa yhä elävästi niin sanottujen "anni di piombo" -aikojen muisto. Amelion tärkein taito ei ole moraalisen tuomion antaminen tapahtumille vaanSiirtämällä sen intiimiin konfliktiin, isän ja pojan väliseen konfliktiin, hän onnistuu näyttämään nämä kaksi sielua omaperäisellä tavalla, joka ei ole lainkaan retorinen. Vallitseva sävy Amelion teoksessa on nimenomaan aikuisen ja lapsen välinen suhde, jota käsitellään kaikissa sen ulottuvuuksissa, kun taas rakkaustarinat puuttuvat. Venetsian elokuvajuhlilla esitelty elokuva sai laajaa suosiota kriitikoilta.

Vuonna 1989 hän saavutti jälleen kriittisen menestyksen elokuvalla "I ragazzi di via Panisperna", joka kertoo Fermin ja Amaldin johtaman kuuluisan fyysikkoryhmän seikkailuista 1930-luvulla. Vuotta myöhemmin vielä menestyksekkäämpi oli "Open Doors" (1990, kuolemanrangaistuksesta Leonardo Sciascian samannimisen romaanin pohjalta), joka toi Gianni Amelioille ansaitun Oscar-ehdokkuuden.

Seuraavat elokuvat ovat "Il ladro di bambini" (1992, tarina kahden orpokotiin menevän pikkuveljen mukana kulkevan carabiniiren matkasta), Cannesin elokuvajuhlien tuomariston erikoispalkinnon voittaja, "Lamerica" (1994, yhdessä Michele Placidon kanssa, italialaisten Albanian kansojen harhakuvitelmasta), "Così ridevano" (1998, siirtolaisuuden vaikeasta todellisuudesta 1950-luvun Torinossa),jota analysoidaan kahden veljeksen suhteen kautta), joka voitti Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisen leijonan ja teki Ameliosta kansainvälisesti tunnetun.

Vuonna 2004 Amelio palasi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi elokuvalla "Le chiavi di casa", joka perustuu löyhästi Giuseppe Pontiggian romaaniin "Nati due volte". Kim Rossi Stuartin ja Charlotte Ramplingin tähdittämä elokuva oli yksi 61. Venetsian elokuvajuhlien tähdistä, ja Amelio kilpaili sen Kultaisesta leijonasta.